Yksi useissa hääblogeissa toistuvista teemoista näyttää käsittelevän erilaisia häädieettejä. En oikein tiedä miksi, mutta jostain syystä haluan jakaa ajatuksiani aiheesta, vaikken nimenomaan dieetille olekaan ryhtymässä. Ehkä haluan omalta osaltani tuoda esiin, että vaikka olisikin normaalipainon rajoissa, aihe kuitenkin pistää miettimään. Pitemmittä puheitta, tässä minun painoni tarina.
Olen tällä hetkellä 26 -pian 27- vuotta vanha. Teinistä about yliopiston ekoihin vuosiin olin aikalailla saman painoinen, ja pystyin käyttämään esimerkiksi rippimekkoani vuosikausia. Näin hiljattain kuvan itsestäni, jossa olen varmaankin 21, ja pakko myöntää, että se oli järkytys. En missään nimessä ollut syömishäiriöinen, mutta olin kyllä todella hoikassa kunnossa. Hädin tuskin tunnistin itseäni kuvasta! Se ei ole missään nimessä hyvä asia. Oudointa on, että en noihin aikoihin ole tiedostanut olevani niin laiha. Tiesin kyllä, etten ole ylipainoinen, mutta yritän tässä sanoa, että näin itseni tuohon aikaan aivan väärässä valossa.
Silloinen tilanne johtui siitä, että pyöräilin pitkää koulumatkaa aikalailla säässä kuin säässä ja laiskana ruoanlaittajana taisin syödä iltaisin liian kevyesti. Tilanne ei kuitenkaan enää ole tämä: töihin ei aina viime vuosina ole ollut mahdollista pyöräillä, työpäivän jälkeen on todella nälkä ja töissä on kiva syödä kunnon lounas, jotta jaksaa koko päivän. Pidän tätä erittäin terveenä ja järkevänä kehityksenä. Mutta mutta… samaan aikaan kuvioihin on tullut myös työelämän jatkuva herkkutulva ja ennen kaikkea mukavat parisuhdeillat sipsikulhon kanssa sohvalla. Puhumattakaan siitä, että olen aina ollut perso makealle.
Kuva Pexelsistä, kuvaaja Valeria Boltneva
Painoni heittelee päivästä toiseen yllättävän paljonkin, mutta realiteetti on, että tällä hetkellä painan noin 7-9 kiloa enemmän kuin aloittaessani yliopistossa. Olen edelleen ihan normaalipainoinen, mutta takavuosien vaatteille on saanut heittää hyvästit (lienee ihan hyväkin asia). Nyt mietin, että näenkö itseni samoin kuin aiemminkin väärässä valossa. Olenko nyt hieman aikuisempana sopusuhtaisemman näköinen? Tämänhetkinen ajatukseni on, että huomaan kroppani muuttuneen, ja että on tiettyjä asioita, joiden toivoisin olevan erilailla.
Mihin olen siis päättänyt ryhtyä? En mihinkään kovin suureleiseen. Olen aina iloinnut siitä, että olen voinut elää rennosti ulkonäköäni murehtimatta, ja toivon voivani jatkaa niin. Aikuisuuden realiteetit on kuitenkin kohdattava: jos painoni nousee tätä tahtia, saatan olla parin vuoden päästä tilanteessa, joka saattaa vaikuttaa jaksamiseeni negatiivisesti. Parempi siis koettaa muuttaa kehityksen suunta nyt. Toivoisin, että jatkossa painoni heittelehtisi tuon 7-9 kiloa aikaisempaa enemmän sijaan vaikka 6-8 kilossa aikaisempaa enemmän. Se ei kuulosta kovin paljolta, mutta omalla kohdallani ero kuitenkin olisi askel oikeaan suuntaan.
Jos unohdetaan hetkeksi paino, sattui muuan personal trainer kerran sanomaan minulle, että 25-vuotiaaksi asti ihminen pärjää sillä, että on nuori, mutta sen jälkeen lihasvoima alkaa heiketä. Samaten työterveyslääkäri sanoi minulle juuri, että 26-vuotiaana ihminen on parhaimmillaan, mutta että siitä eteenpäin alkaa homma mennä alaspäin. Helkkari. Omat arkihavaintoni tukevat tätä (ja kyllä, tiedän että yhdestä ihmisestä ei voi vielä tehdä liian suuria johtopäätöksiä): on kaikenlaista iho-ongelmaa, silmien väsymistä, virtsatietulehduksia ynnä muuta epämiellyttävää, josta ei nuorena ollut tietoakaan. Argh.
Tämä kaikki kuitenkin johtaa siihen, että oloaan ei kannata pahentaa epäterveellisellä ruoalla, laiminlyömällä liikuntaa tai vaikkapa unta. Vaikka teenkin asiantuntijatyötä, tulee jaksamisesta huolehtia, jotta jaksaa tarvittaessa keskittyä intensiivisesti koko päivän ja olla skarppina asiakkaiden kanssa.
Noh, en totuuden nimissä ole mikään itsestäni huolehtimisen mallioppilas. Erityisesti voisin koettaa mennä nukkumaan vähän aikaisemmin, lisätä liikuntaa ja vähän vähentää herkuttelua. Nukkumisen tärkeydestä voi lukea esimerkiksi Aki Hintsan mielenkiintoista uraa käsittelevästä Voittamisen Anatomiasta.
Entäs se liikunta? Havahduin tähän uuteen tilanteeseeni, jossa arkipyöräily on vähentynyt ja kunnon syöminen lisääntynyt, noin vuosi sitten. Samoihin aikoihin lehdissä alkoi näkyä juttuja, jossa korostettiin pienten mutta pysyvien elämäntapamuutoksien tärkeyttä. Olen hieman perehtynyt käyttäytymistieteisiin, ja itselleni tuo lähestymistapa kuulosti loogiselta mutta ennen kaikkea lohdulliselta. Jes! Mistään ei tarvitsisikaan täysin luopua! Minun ei tarvitse rääkätä itseäni! Vaikka tykkäänkin urheilun synnyttämästä hyvästä fiiliksestä, en ole koskaan harrastanut aktiivisesti mitään kilpaurheilua. Minulla on ollut mahdollisuuksia käydä salilla ja ryhmäliikunnoissa, mutta en ikinä tullut käyttäneeksi jäsenyyteni sallimia maksimikäyntimääriä. Aina piti jotenkin suunnitella uudelleen, mihin arkeni rakoseen mahduttaisin urheilun. Tulinkin siihen tulokseen, että tarvitsen säännöllisen urheiluharrastuksen, josta teen itselleni rutiinin.
Opiskelun loppuminen toikin mukanaan tervetullutta säännöllisyyttä, ja nyt voin ilokseni sanoa, että minulla on viikoittainen urheiluharrastus, josta olen aivan innoissani! Ensimmäistä kertaa elämässäni en malttaisi lähteä treeneistä ja maltan tuskin odottaa, että pääsen oppimaan lisää. Taidan olla löytänyt lajini! (Tässä kohtaa kaverini saattavat tunnistaa minut, mutta olkoon :D) Se on taitoluistelu. Minulla ei ole mitään luistelutaustaa, mutta laji on aina jotenkin kiehtonut. Nyt löysin itselleni sopivan aikuisryhmän, jossa käydään kyllä läpi perusteita sisä- ja ulkokaarista sirklaukseen, mutta myös nostetaan vaikeustasoa jatkuvasti. Parasta on se, että nollatasoni vuoksi opin jatkuvasti (edes vähän) jotain uutta! Vaikka ajoittain minua pelottaakin varsinkin takaperin mentäessä, on ihan huikeaa päästä kokemaan vähän vauhdin hurmaa! Nyt suunnittelenkin, pystyisinkö käymään jonkun toisenkin seuran luistelutunneilla.
Suosittelen siis lämpimästi kaikkia etsimään omaa lajiaan! On ihan huikeaa, etten edes huomaa käyttäneeni lihaksiani ennen kuin vasta jälkeenpäin.
Huhhuh, onpa tämä kirjoitus kasvanut mammuttimaiseksi! Toivottavasti jaksatte vielä vähän.
Oma lähestymistapani on siis tehdä pieniä muutoksia, jotteivat ne tuntuisi lamaannuttavilta ja jäisi sikseen heti alkuunsa. Siksi en ole vielä varma, otanko arkeeni vielä toisen luistelutunnin vaiko sittenkin ehkä jonkun mahdollisuuden käydä jossain painonnostelujumpassa tai vaikka pilateksessä. Luistelu olisi se mieluisin vaihtoehto, mutta tiedän kyllä, että myös voimaa ja liikkuvuutta tukeva harjoittelu on aikuisille tärkeää. Mutta katsotaan, ei saa rohmuta liikaa tekemistä, kun musiikkikin vie vapaa-aikaani 🙂
Entäs se syöminen? Tavoitteissani on hieman kohtuullistaa sitä. Esimerkiksi minun olisi hyvä muistaa, että vaikka jossain on herkkuja tarjolla, niitä ei tarvitse ottaa. Tai ainakaan ottaa paljon. Jotkut sipsi-illat voisi korvata ruissipseillä. Karkkiakin voi ostaa pienempiä määriä.
Siinä se. Tavoite on löytää liikunnan iloa ja mahdollisesti jotain, mikä tukee jaksamista tästä vuosia eteenpäin. Herkkuja en halua jättää, mutta minun on hyvä muistaa, että niitä on aina saatavilla: jokaiseen tilaisuuteen ei tarvitse tarttua kaksin käsin. Ehkä tämä johtaa siihen, että häissämme vuonna 2020 elämäni on kaikin puolin tasapainossa ja minulla on mukava olo itseni kanssa. Tässä kohtaa myös tsempit kaikille, joilla on sisua lähteä muuttamaan elämäänsä tätä enemmän: toivottavasti se johtaa palkitseviin hetkiin!
Kuva Pexelsistä, kuvaaja Ahmed Aqtai
Tähän loppuun pakko vielä mainita, että enpä ole koskaan kuullut miesten puhuvan häädieeteistä! Tai ylipäätään siitä, että haluaa näyttää paremmalta kuin koskaan juuri hääpäivänä. Naisille tämä tuntuu kuitenkin olevan melko normaali tavoite, ja miten usein kuuleekaan hehkutusta morsianten ulkonäöstä: ”Kesän upein morsian!” ”Sädehtivä morsian!” ”Kaunein morsian!” Kyllä, morsiamet ovat upeita ja nimenomaan onnea sädehtiviä, mutta voiko olla, että tämä puheenparsi luo kohtuuttomia paineita ulkonäköä kohtaan juuri tietylle päivälle, jolloin tärkeintä on kuitenkin rakkaus ja läheiset? Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko myöntää, että haluan itsekin olla sädehtivä morsian 😀 Mutta se, kuten olen avioituneista ystävistäni havainnut, ei tule timmeistä käsivarsista vaan koko huoneen valaisevasta hymystä. Kuulostaa kliseeltä, mutta niin se ainakin minun silmissäni on. ❤
Näin ollen haluaisinkin toivottaa ilontäyteisiä hääpäiviä kaikille lähestyvän talven pareille! Olisiko aika ottaa tavaksi myös sulhasten esiin nostaminen: ”Miten ihastuttava pari!” ”Upeasti leikattu, juuri hänelle istuva puku!” ”Kylläpä he näyttävät onnellisilta yhdessä!”
Kuva Pexelsistä, kuvaaja Bryan Schneider
Kiitos, että jaksoit lukea tänne asti. ❤
T. K
Matkalaulu 