Näin marraskuisen illan ratoksi hoitelin palkan saavuttua erinäisiä laskujen maksamisia ynnä muita asioita, ja tulipa samalla hoidettua tässä ihan minuutti tai kaksi sitten myös kirkosta eroaminen. Yllättävää kyllä, se tuntuu vähän hassulta! En odottanut olevani tunteellinen asian suhteen, enkä sitä olekaan, mutta tulipa muutettua itsestä virallisesti jotain aika perustavanlaatuista! Harvoin tällaiset kovat faktat, kuten nimi tai vaikka kansalaisuus, ovat muutoksessa.
Kihlattuni on systemaattisesti tuonut esiin -joskus jopa liiankin tehokasta- kykyään kriittiseen ajatteluun. Hyvin nopeasti tuli selväksi, että hän ei kirkon käytävillä astelisi. Itse olen ollut melko tyypillinen tapakristitty, joka on seissyt kuoron riveissä Kauneimmissa joululauluissa. Sen syvemmäksi uskovaiseksi minua ei ole voinut kutsua. Joskus nuorempana olen tainnut määritellä itseni agnostikoksi, koska onhan tämä maailma oikeasti aika ihmeellinen paikka. ❤
Sattuipa vielä eräs tuttavani hiljattain kysymään, että miksi yhä olen kirkon jäsen, kun suhtaudun kihlattuni tavoin osaan sen linjauksista kriittisesti. Tämä herätti pohtimaan, voisinko käyttää kirkollisveroon menevän rahasumman esimerkiksi CMI konfliktinratkaisujärjestön toiminnan tukemiseen tai Hope ry:n avustamiseen. Olkoon tämän suunnitelman toteuttaminen lupaukseni tulevalle vuodelle!
Koska kirkkohäät eivät nyt siis ole meille sopiva vaihtoehto (ja korostettakoon, että monelle ne varmasti ovat mitä parhain vaihtoehto! 🙂 ), on syytä pohtia siviilivihkimisen hyviä puolia. Ensimmäisenä mieleeni tulee mahdollisuus valita kaunis lokaatio luonnosta. Toisena taas toimituksen joustavuus: siihen voi yhdistää musiikkia ja vaikkapa runonlausuntaa juuri parille sopivalla tavalla. Kolmas yllättävä bonus on se, että mikäli kaverini ura etenee tiettyä polkua, hän voisi mahdollisesti vihkiä meidät. Tämä on vielä täysin auki, mutta kieltämättä aika hauska ajatus!
Palataanpa vielä tuohon ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani sukunimen muuttamiseen. Meillä on nimittäin harkinnassa, että keksisimme meille uuden yhteisen nimen! Kumpikaan meistä ei ole halukas ottamaan toisen nimeä, mutta poikaystäväni tuntuu kaipaavan meidän tulevalle elämällemme yhteistä nimittäjää. Hieman asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole mitään tätä asiaa vastaan. Olen jo nuorena pitänyt todennäköisenä, etten ottaisi mieheni nimeä (äitinikään ei tehnyt niin), mutta tämä vaihtoehto tuntuu oikeastaan aika kivalta. Se toteutunee, jos tarpeeksi hyvä nimi tulee keksittyä! Mutta mistä keksiä nimi, siinäpä vasta pulma…
Tällaista tällä kertaa, toivottavasti ensi kerralla voin raportoida jostain hääsuunnittelun konkreettisemmasta etenemisestä!
Ja vau, tänne on eksynyt lukijoita! Se on ihana huomata -tervetuloa ja kiitos, että olette täällä! ❤
T. K
Matkalaulu 