Tai boudoir-kuvaukseen tai naiseuskuvaukseen, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kyseessä on siis yksityinen kuvaussessio, jossa juhlistetaan omaa kroppaa ja ulkonäköä lämmöllä, ilolla ja ylpeydellä. Jossain ehkä on formaatista tarkempiakin määritelmiä, mutta tällaisen käsityksen minä olen aiheesta saanut. Tyypillisesti kuvissa ollaan melko vähissä vaatteissa, mutta se ei ole millään lailla välttämätöntä – hyvännäköinen voi olla monin tavoin! Lopputuloksena on kuvia, jotka auttavat kuvauksen kohdetta näkemään itsensä muiden silmin takertumatta epäkohtiin, jotka voivat omissa itsekriittisissä ajatuksissa saada turhan suuret mittasuhteet.
Kuulin boudoir-kuvauksista eksyttyäni ensimmäistä kertaa hääblogien maailmaan, sillä monet morsiamet tykkäävät antaa itsestään otettuja kuvia puolisolleen huomenlahjana. Vielä ei liene kovin yleistä, että miehet antaisivat vaimoilleen vastaavia lahjoja, mutta hei, miksi ei! Sukupuolirooleja voisi vähän ravistella tälläkin saralla!
Tiesin heti, että tulisin itsekin menemään kuvattavaksi! Uskon session olevan hauska ja kiinnostava kokemus ja tiedän kuvien olevan sulhaselle oikein mieluisa lahja.
Katsoin nuorempana todella paljon Huippumalli haussa -ohjelmaa. Vaihtelevia kuvausmiljöitä ja stailauksia katsellessani pohdin monesti, miten kiva olisi päästä heittäytymään vastaavaan roolileikkiin. Millainen hahmo minusta kuoriutuisikaan vaikka viktoriaanisissa lavasteissa vanhaa maailmaa huokuvassa mekossa? Koen, että boudoir-kuvaus mahdollistaa jotain samankaltaista: itsensä tutkiskelua ja uusien puolien löytämistä arjesta irrotetussa hetkessä. Jo pelkästään tämä riittäisi siihen, että olisin kuvauksesta innoissani, mutta kevään mittaa tunne on vain vahvistunut.
Tunnetta vahvistanut syy on ehkä vähän erikoisempi. Katsoin hiljattain tubesta todella kummallista Naked Attraction -nimistä ohjelmaa Briteistä, joka sai minut oivaltamaan, että olen ihan -pardon my french- hiton hyvän näköinen tyyppi!
Tämä vaatii ehkä hieman selvennystä. Naked Attractionissa sinkku valitsee treffikumppaninsa ilman, että pääsee puhumaan kenenkään mukaan lähteneen ehdokkaan kanssa. Valinta tapahtuu täysin ulkonäön perusteella. Kandidaatit seisovat erivärisissä kaapeissa alasti, ja ovi nousee vähän kerrallaan. Ensin sinkku karsii yhden pois säärien peruseella, sitten ovi nousee vähän lisää ja seuraava karsitaan pois lantionseudun ulkonäön perusteella, ja niin edelleen.
Näin ohjelmasta kaksi klippiä, joista ensimmäisessä nuori mies valitsi naisten joukosta itselleen deitin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa seksistinen ja ulkokuorta ihannoiva kaamea ohjelma. Mutta oli itseasiassa hauska kuulla sinkun mietteitä ja se, miten hän ei arvottanutkaan niitä barbie-piirteitä aivan niin korkealle kuin olisin odottanut. Sain itseni kiinni: tuomitsin hänet ja ohjelman ehkä turhan nopeasti.
Seuraava sinkku oli muistaakseni biseksuaalinen nainen, jota kiehtoi erityisesti kandidaatit, joilla oli käynnissä sukupuolenvaihdos. Hauskaa, ettei ohjelma ollutkaan täysin heteronormatiivinen! Oli todella kiinnostava kuulla, millaiset asiat kiinnittivät toisen sinkun huomion.
Kiinnostavaa kyllä, molemmat täysin ulkonäön perusteella tehdyt matchit olivat todella onnistuneita ja parien kemia näytti toimivan. Kaikki tämä sai minut näkemään hyvin konkreettisesti, että vaikkei voisikaan vastata kaikkien ihanteita, olemassa on silti todennäköisesti joku, jolle on juuri sopiva.
En ole koskaan stressannut ulkonäköäni, mutta tuossa hetkessä tajusin, että sehän on täyttä timanttia! Niin kuin loppupeleissä on kaikkien muidenkin. Tuo outo ohjelma vakuutti ainakin minut siitä, että kauneus on todellakin katsojan silmissä. (En ole katsonut sitä enää sen jälkeen, enkä tiedä millaista settiä se tyypillisesti pitää sisällään. En siis voi varauksetta suositella sitä. Mutta nuo kaksi klippiä saivat minut kyllä ajattelemaan!)
Tästä valaistumisesta johtuen olen boudoir-kuvauksesta innoissani entistäkin enemmän. Tottahan tällainen upeus on syytä ikuistaa! Huomenlahjakuvaus on tähän tarkoitukseen juuri sopivan turvallinen ympäristö. Yksityinen, ja kuvat menevät vieläpä hyvään tarkoitukseen eli iloksi kumppanilleni.
Siksi siis huomenlahjakuvaus! Tämän kirjoittaminen sai minut ajattelemaan melko luontevaa suhdettani ulkonäkööni, joten jos sekalaiset pohdintani aiheen ympäriltä kiinnostavat, lue ihmeessä eteenpäin.
Aina välillä törmään keskusteluihin siitä, että mitä kohtaa kehossaan kukakin inhoaa. Itse en ole koskaan erityisemmin inhonnut mitään itsessäni, mutta tällainen ajattelutapa ei taida olla mikään itsestäänselvyys. Nähtyäni kaiken maailman törkyä netissä, olen tajunnut olevani melko onnekas, kun en koskaan joutunut kuulemaan keneltäkään ajattelemattomia ilkeitä sanoja ulkonäkööni liittyen.
Asiaan vaikuttaa myös naisille markkinoitu selvästi ongelmallinen ”viihde”. Kuinka moni meistä onkaan kuullut vinkkejä siitä, miten tietynlaisilla vaatteilla voi häivyttää piiloon vaikka vatsan. Tämä on suora viesti siitä, että vatsa -tai mikä nyt ikinä kirjoituksen tai ohjelman kohteena onkaan- on jotain hävettävää, joka tulisi peittää. Sama pätee hyväntahtoisiin ihonhoitovinkkeihin. ”Peitä kauneusvirheesi näillä voiteilla” – anteeksi, mutta kenellä on valta määritellä ihon ominaisuuksia virheiksi? Listaa voisi jatkaa loputtomiin, joten ei ihme, että monen katse hakee peilin edessä ollessaan helposti epäkohtia. Tätä vastaan boudoir-kuvia ottavat valokuvaajat käsittääkseni taistelevat: he haluavat auttaa kuvattaviaan näkemään itsensä uudessa valossa.
- Kuvaaja Konstantin Mishchenko palvelusta Pexels
Tunnistan naistenlehtien ja tyyliohjelmien luomien ajatusten kaikuneen joskus myös omissa korvissani, mutta ikävuodet ovat tuoneet ainakin minulle paljon armollisuutta ja mukavalta tuntuvaa välinpitämättömyyttä. Nyt kun tämä blogi häiden siirtämisen vuoksi venyy, on hauska päästä näkemään, muuttuuko ajatteluni tällä saralla vielä johonkin suuntaan. Olen sivunnut aihetta ikivanhassa häädiettejä käsittelevässä postauksessani, jossa pyörittelin erilaisia painooni liittyviä ajatuksia.
Juuri nyt ajattelen kutakuinkin näin: on päiviä, jolloin laittaudun ja tunnen oloni viehättäväksi ja on päiviä, jolloin ei tunnu ihan yhtä hehkeältä – mutta niistä en jaksa stressata. On päiviä, jolloin meikkaaminen on kivaa ja päiviä, jolloin se tuntuu turhalta rutiinilta, jonka jätän väliin. Lisäksi on kesäpäiviä, joina seison peilin edessä auringon vaalentamine hiukseneni kesakot kasvoilla ja totean mielessäni, että näytän ihanan kesäiseltä.
Ehkä tämä joustavuus on jotain, joka tuo minulle tietyn itsevarmuuden ulkonäön suhteen. Ulkonäkö ei ole lukittu tila, joka määrittäisi minua. Yksi huono tukkapäivä ei tarkoita sitä, että olisin ikuisesti tuomittu kulkemaan hiuksissa, jotka tuntuisivat lannistavan minua. Yksi huono tukkapäivä ei toivottavasti ole se asia, joka minusta jää muille mieleen tai edes etäisesti voisi ketään kiinnostaa.
Uskon ja toivon, että muiden mielikuvat minusta syntyvät aivan muista asioista. Esimerkiksi siitä, millainen tyyppi minusta kuoriutuu esiin kun innostun jostain tai pääsen uppoutumaan johonkin syvälliseen keskusteluun. Tämänkaltaisissa hetkissä meistä kaikista löytyvä sisäinen hehku on parhaimmillaan niin kirkas, että sen valossa ulkokuorta ei edes huomaa.
Summa summarum, luonnollisesti iloitsen hetkistä, joissa tunnen oloni erityisen viehättäväksi, mutta en tavoittele niitä mitenkään kovin suurella intensiteetillä. Tiedän satunnaisten piristysruiskeiden, kuten vaikkapa kampaajan hääpäivänä laittamien hiuksien, toimivan sopivissa määrin.
Onko siellä ruudun toisella puolella joku, joka ajattelisi tähän suuntaan? Kuuletko näissä mietteissä jotain tuttua?
Tai oletko ehkä katsonut Naked Attractionia? 😀 Mitä ajatuksia se herätti?
Mukavaa juhannusta, ensi kertaan!
T. K
Matkalaulu 