Neljän vuoden seurustelun jälkeen sain kunnian sanoa poikaystävälleni tahdon. Onhan se nimittäin hieno asia, että joku osoittaa haluavansa viettää juuri sinun kanssasi koko loppuelämänsä! Koska koko elämä pitää sisällään mahdottoman monia sävyjä ja erilaisia tilanteita, on hyvä muistaa, ettei tie varmastikaan tule olemaan helppo. Kaiken hyvän ohella juuri näihinkö kumppanissani oleviin pieniin ja isoihin vikoihin haluan sitoutua? Mitä minä voisin tehdä ollakseni mahdollisimman hyvä tuki toiselle koko loppu elämäksi ja minimoidakseni mahdolliset minusta johtuvat harmistuksen kohteet? Haluan nostaa kissan pöydälle: ainakin itselläni avioitumiseen on liittynyt vakavahkoakin pohdintaa. Jostain syystä tästä ei juurikaan puhuta. Mitä jos me eroammekin melkein heti? Kehtaako häitä edes hirveästi hehkuttaa?
Onneksi puhuminen auttaa purkamaan sekalaisia ajatuksia ja laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Eräs juuri naimisiin mennyt ystäväni sanoi, että eihän kukaan voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu -miksi siis pelätä sitä etukäteen? Miksi jättää elämä elämättä? Samainen ystävä myös sanoi poteneensa pientä identiteettikriisiä siitä, että ei enää koe samalla tavalla kuuluvansa lapsuudenperheeseensä: hänellä on nyt oma uusi perhe. Sekin on iso muutos elämässä, ja olen iloinen, että hän jakoi tuon ajatuksen. Jos siis häävalmistelu kirvoittaa sinussa vakavampiakin mietteitä, ei syytä huoleen: ilmeisesti niin käy ainakin muutamille! Kyse on isosta siirtymäriitistä, jota on ehdottomasti syytä pohtia vähintäänkin samalla vakavuudella kuin juhlan teemavärejäkin.
Pienistä päänsisäisistä pyörremyrskyistä huolimatta kaikki pohdintani johtaa aina siihen, että poikaystäväni on paras ystäväni. Hänelle uskallan olla täysin rehellinen. Hän ymmärtää täydellisesti haluni elää tietyllä tavalla aktiivista ja tavoitteellista mutta kuitenkin rentoa elämää. Hän jaksaa kuunnella minun juttujani ja opettaa minulle paljon uutta. Hän auttaa minua elämässä eteenpäin. Hän on hassu. Hän uskoo, että minusta tulisi hyvä äiti. Ihana mennä sinun kanssasi naimisiin!
Olen pari kertaa heittänyt ilmoille, että voisimme mennä naimisiin ilman hääjuhlaakin. Se ei tietenkään vastaisi sitä, miten jotenkin automaattisesti olen olettanut elämäni menevän. Mutta se, että voisimme aloittaa yhteiselämämme avioparina jo nyt, on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mutta eipä tässä ole kiire mihinkään! Eikä ole mitenkään selvää, että vastaava tilaisuus saada elämän tärkeimmät ihmiset saman katon alle koittaisi lähiaikoina (tai edes ikinä), joten eiköhän ne bailut ole syytä järkätä!
Tällaista tällä kertaa! Ehkä seuraavassa postauksessa pääsisin jo itse hääjuhlan pariin?
T. K
Matkalaulu 